Miten historiaa luetaan?

Työhuoneeni seinällä on kuva 11-vuotiaan Margit Koretzovan maalaamasta vesivärityöstä. Siinä on kuvattuna aurinko, perhosia, kukkia ja toukka. Maalaus on tehty Terezinin keskitysleirillä vuonna 1944. Kuva puhuu minulle enemmän, kuin kaikki se virallinen teksti, mikä on päätynyt historiankirjoihin luettavaksi. Sen sijaan että ihmettelisin voittoja ja tappioita, minulle merkityksellistä on katsoa kuvaa, jossa pieni ihminen kiteyttää jotakin tavattoman olennaista elämästä.

Samalla kun taloudellinen ja henkinen taantuma nakertaa elämäämme, tuntuu tarpeelliselta palata peruskysymyksen äärelle: mitä perustavaa laatua olevaa ja elämän jatkumisen kannalta olennaista tapahtuu sillä välin, kun ihmiskunta kipuilee talouskasvun ja hyödyn maksimoinnin kanssa? Ihmiset juoksevat onnensa perässä, yrittäen saada elämälleen täydellisen hinta-laatu-suhteen. On hirveä kiire johonkin - parempaan tulevaisuuteenko? Mieleni tekee luoda jonkinlainen vastaliike kaikelle tälle, olla tiukasti kiinni tässä hetkessä.

Teos nimeltä Miten historiaa luetaan? pyrkii kommentoimaan sitä, kuinka ihminen arvottaa omaa olemassaoloaan ja kuinka se rinnastuu muuhun elolliseen toimintaan maapallolla. Teoksen lähtökohtana on omakohtainen kokemukseni siitä, kuinka yksittäinen, katoava hetki on usein korvaamaton suhteessa johonkin sellaiseen, minkä tarkoituksena on olla kategorisoitava ja pysyväisluontoinen. Tässä teoksessa olen yhdistänyt oman työpanokseni mehiläisten tekemään työhön, joka konkretisoituu teoksen materiaalissa, mehiläisvahassa. Teosta varten valoin vuoden ajan mehiläisvahasta A4- kokoisia, paperinohuita arkkeja. Arkkeihin tallentui siis vuoden työni sekä mehiläisten työ, tosin huomattavasti pidemmältä ajanjaksolta. Sulatin teoksen näyttelyni viimeisenä päivänä ja palautin vahan mehiläisten käyttöön. Teos oli konkreettisesti olemassa vain näyttelyn ajan, jonka jälkeen se ehkä on jatkanut hetken olemassaoloaan näyttelyvieraan muistissa.

/

How history can be read?

On the wall of my study hangs a copy of a watercolor painted by 11-year-old Margit Koretzova. It represents the sun, butterflies, flowers and a larva. She painted the picture at the Terezin concentration camp in 1944. That painting says to me more than all the formal writings in the history books. Instead of thinking about the victories and defeats, the most important thing to me is to look at the picture in which a little human being crystallizes something extremely significant about the life.

At the same time when the economical and mental depression gnaws our lives, it is necessary to return to the basic issues: what kind of fundamental things, crucial to our survival, are happening at the same time as humankind is in agony over the economic growth and profit maximization? People are chasing their fortune, trying to achieve the perfect quality-price ratio of their life. A terrible rush somewhere – maybe to a better future? Therefore, I wanted to create a countermove to all that, and firmly seize the moment.

This work of mine, How history can be read? makes comments on the value we give to our existence and how our life here harmonizes with other ways of existing on the earth. The basis for this work was my personal experience of the irreplaceableness of an occasional passing moment in relation to something very categorizing and permanent of its nature. In this piece of art I have combined my own labor to the labor of bees, which becomes tangible in the material of the work, beeswax. For one year's time I casted paper-thin A4-size sheets of beeswax, storing in them my contribution and the input of bees from a considerably longer time-period. On the last day of the exhibition, I melted the artwork and returned the wax back to the bees. This work existed concretely only during the exhibition, and afterwards maybe for a moment in the visitors' memory.

 

Valloittajan merkintöjä, 2.painos

Teos nimeltä Valloittajan merkintöjä, 2. painos, koostuu tuhansista, yhteen liitetyistä historiankirjojen hakemistoista. Teos laskeutuu katosta lattialle, muodostaen tilaan dyynimäisiä harjanteita. Osaan hakemistoista on hioutunut reikiä ja osasta teksti on kadonnut kokonaan. Ne näyttävät jääneen olosuhteiden armoille – hiekka ja tuuli ovat kuluttaneet sisältöjä näkymättömiin.

Teoksen äärellä saattaa herätä kysymys siitä, mitä historiankirjoihin onkaan tallentuneena? Onko niin sanottua kaikkien yhteistä historiankirjoitusta loppujen

lopuksi edes olemassa? Historiankirjoitus lienee pääsääntöisesti aina voittajien sanelemaa, mikä väistämättä tekee siitä hyvin tulkinnanvaraista. Voittajana taas voidaan kai pitää sitä, joka tekee merkintönsä viimeisenä. Teos antaakin viitteitä siitä, että tässä tapauksessa luonto on kirjannut viimeiset merkinnät ihmisen historiaan; kuvitteellinen hiekkamyrsky on hionut pois ajanjaksoja, jättäen jälkeensä ainoastaan riekaleita ihmiskunnan muistista ja saavutuksista.

/

Notes of an Invader, 2nd edition

This artwork, called "Notes of an Invader, 2nd edition", is composed of thousands, attached to each other, index pages of history books. The artwork pours down from the ceiling on the floor, forming dune-like ridges in the room. Many of the indexes are worn out and have become holey; from some pages texts have disappeared. They apparently were left at the mercy of harsh conditions – sand and wind have worn the contents out of sight.

By this piece of art a question may arise – what has been recorded in the history books? Does a shared, collective conception of history even exist? Historiography is always mainly dictated by the winners, which inevitably makes it very ambiguous and open to interpretations. The winner is the one who makes his notes lastly. This artwork indicates that in this case nature has made the last notes in the man's history; a sandstorm has ground out entire epochs and left behind only shreds of humankind's memory and achievements.

 

Vallanpitäjä – laiton muistomerkki

Mitä tapahtuu tilanteessa, jossa valtaan noussut tai nostettu taho rakentaa ympärilleen konkreettisen tai ideologisen suojamuurin? Kun muurista rakentuu niin korkea, että valtaapitävä taho katoaa kokonaan sen taakse, ei ääni kuulu puolin eikä toisin. Huudot eivät kuulu näkymättömissä olevan valtaapitävän elimen korviin, eikä valtakoneisto näe muurinsa ulkopuolelle. Valta on ollut aina tavalla tai toisella luonteeltaan eristettyä.

Teoksessa Vallanpitäjä- laiton muistomerkki, vallanpitäjä lapioi ympärilleen suojavallia. Maa-aines kasaantuu hänen ja katsojan väliin, erottaen heidät lopulta kokonaan näkö- ja kuuloyhteydeltä. Samalla vallanpitäjä tulee kuitenkin kaivaneeksi maan jalkojensa alta.

Teos on saanut eri esitysmuotoja vuosien 2013 – 2018 välisenä aikana. Lähtökohtana on ollut videoprojisointi, jonka olen installoinut eri tavoin esityspaikasta ja –ajankohdasta riippuen. Uusin versio teoksesta kommentoi Suomen tämänhetkistä henkistä - ja poliittista ilmapiiriä, ja ottaa osaltaan myös kantaa Suomen sisällissodan heijastumiin sadan vuoden takaa. Katsojan paikkaa teoksessa merkkaa pari lenkkitossuja, jotka olen nimennyt ”aktiivilenkkareiksi”. Lenkkitossut on liimattu kiinni lattiaan, mikä tekee niistä täysin käyttökelvottomat. Teoksen osana on myös minulle tuntemattomien ihmisten tekemiä tageja.

/

The Ruling Power – illegal monument

What happens when a force risen or lifted to power builds around itself a bulwark – concrete or ideological? When the bulwark becomes so high that the ruling power completely disappears behind it, voices cannot be carried anymore to either side. Shouts will not be heard by the ear of the ruling organ, and it does not see through its defensive wall. Power has always been isolated by its nature, one way or another.

In this work, "The Ruling Power – illegal monument", the ruler shovels a bulwark around himself. Earth piles up between him and the viewer, finally completely separating them from visual and auditory contact. At the same time, the ruler unwittingly digs the ground under his feet.

This artwork has found different representations during 2013–2018. Starting point was a video installation, which I have set up in different ways depending on the place and time of exhibition. The latest version makes comments on today's mental and political atmosphere in Finland, and takes a position on the reflections of the Finnish civil war one hundred years ago. Standing place of the viewer is marked with a pair of jogging shoes; I call them "active trainers". They are fastened to the floor, which makes them completely unusable. One part of this work are tags made by anonymous people.

 

Fata Morgana

Fata Morganalla tarkoitetaan kangastusilmiötä. Se saa kaukaiset kohteet näkymään muualla kuin ne todellisuudessa ovat. Itse kohtasin yhden Fata Morganan Jäämerellä ollessani; taivaanrannassa leijui jäävuori.

Ihmiset ovat saavuttaneet melko järjettömiä asioita pyrkiessään tavoittelemaan onnea vallan, rikkauksien ja kunnian kautta; rajoja on piirretty uudelleen, ennätyksiä rukattu ja koko maailmankuva on kirjoitettu moneen kertaan uuteen asuun. Myös mahdottomilta tuntuvat asiat ovat toteutuneet ihmisen matkalla kohti tuntematonta onnen maata. Onnen tavoittelu näyttäisi ajavan ihmisiä liikkeelle.

Silloin tällöin saatamme havahtua onnen ja vallan tavoittelun huumassa näkemään ponnistelujen huvittavuuden ja järjettömyydenkin. Näennäisen järkeviltä tuntuvat tavoitteet usein vain korostavat ihmisen toiminnan mielettömyyttä. Uudet päämäärät ottavat aina paikkansa, valta vaihtuu ja historia kirjoitetaan uuteen uskoon. Onni väreilee kangastuksen tavoin saavuttamattomana taivaanrannassa.

Teos nimeltä Fata Morgana on jäävuorta muistuttava rakennelma, materiaaleina pelti, metalli ja kulta. Rakensin teosta kaksi vuotta, ilman varsinaista päämäärää. En ollut varma, saisinko teosta koskaan valmiiksi, eikä sillä oikeastaan tuntunut olevan merkitystäkään. En tiennyt sitäkään, mitä valmiissa teoksessa pitäisi olla nähtävissä. Ainoana motiivina aloittaa työ, oli purkaa surua, jota teinkin hakkaamalla peltiä. Kultasin vuoren huipun - se tuntui korostavan sopivalla tavalla tekemiseni näennäistä mielettömyyttä. Teosta tehdessä oivalsin kuitenkin jotakin mielestäni perustavaa laatua olevaa elämästä; ponnisteluillamme ei ole loppua, ja jokainen hetki on pysymätön. Tämä käsillä oleva hetki on ainut todellinen asia, ainut todellisuus. Oivallettuani tämän huomasin, että suru oli kadonnut. Työnikin sai merkityksen, siinä sivussa.

/

Fata Morgana

Fata Morgana is a mirage phenomenon, which makes distant objects show elsewhere than where they really locate. I encountered myself a Fata Morgana on the Arctic Ocean; an iceberg was floating above the horizon.

People have achieved quite senseless things when trying to reach happiness through power, riches and glory; borders have been re-drawn, records faked, and the whole worldview many times re-written into a new guise. Also, seemingly impossible things have come true when man has wandered towards the paradise unknown. Pursuit of happiness seems to drive people forward.

Once in a while in the frenzy of our chases we may awake to see the ridiculousness and absurdity of our efforts. Outwardly reasonable targets often just emphasize the insanity of man's acts. New goals replace the old ones, old powers will be changed, and the history rewritten. The unreachable fortune always flickers in the horizon like a mirage.

The artwork, named Fata Morgana, is a construction resembling an iceberg. Materials are tin plate, metal and gold. I messed around the work for two years, without a definite purpose. I was not sure if I ever would finish the work, and it actually didn't seem to have any importance. I didn't even know what the final piece should look like. My only motive was just to get started, and unload my sorrow of that time, which I really managed to do by hammering the plate. I gilded the iceberg's top – it seemed to emphasize the apparent absurdity of my work in an adequate way.

When I was working with this piece, I felt I realized something fundamental about life: our efforts have no end, and every moment is impermanent. This very moment is the only thing that exists, the only reality. With this idea, I noticed my sorrow had vanished. Moreover, on the side, my work found a meaning.

 

Planeetan arkisto

Teos nimeltä Planeetan arkisto voisi olla eräänlainen kuviteltu jäänne ihmiskunnasta. Teos on suurta arkistokaappia muistuttava rakennelma, jonka arkistot ovat jäässä. Sen sisään on jäädytetty, kenties, ihmiskunnan muisti. Arkistot ovat jäässä, jotta ne säilyisivät mahdollisimman kauas tulevaisuuteen. Samalla arkisto on kuitenkin reliikki, jonka sisällöllä ei ole minkäänlaista merkitystä tai tehtävää enää siinä vaiheessa, jos ihminen katoaa maapallolta. Suurin osa arkiston laatikoista on avattu. Niiden sisällöt ovat sulaneet ja kadonneet. Muistista on poistettu ajanjaksoja joko vahingossa tai tarkoituksella. Vielä jäässä olevat laatikot reagoivat ympäröiviin olosuhteisiin. Ne kasvattavat hiljalleen jääkerrosta sisällään, riippuen ilmankosteudesta ja lämpötilan vaihtelusta. Jääkerrokset saattavat myös alkaa sulaa ilmanalan lämmetessä. Teoksen kanssa samassa tilassa olevien ihmisten hengitysilma tiivistyy arkistolaatikoiden pintoihin vedeksi ja pikkuhiljaa jääksi.

/

The Planet's Archive

This artwork, called The Planet's Archive, could be a kind of an imaginary relic of the humankind. It shows a construction resembling a huge file cabinet containing frozen records. Inside, perhaps, lies frozen the memory of the humankind. The archive has been frozen with the purpose of conserving it to the far-off future. At the same time, it is a relic, which bears no meaning or function anymore if man has disappeared from the planet. Some of the drawers have been opened, and the contents melted and vanished. Entire periods of time have been deleted from the memory, by chance or on purpose. Those still frozen react to the surrounding conditions; they slowly increase the ice-layer within, depending on the air humidity and temperature changes. The ice may also start melting when the climate warms up. The air that people in the same space breathe out condenses on the surface of the file drawers into water, and then ice.